Tarina, osa 1(?)

Nousen tuolilta, ja päätän lähteä. Tällä kertaa lähden enkä palaa. Ilmoitan kuitenkin ääneen käyväni ulkona ja tulevani kohta takaisin. Olen melkein 16-vuotias ja mittani tuli juuri nyt täyteen.

Ovi sulkeutuu takanani, vatsaa kipristää jännityksestä mutta toive vapaudesta saa minut jatkamaan eteenpäin. En ottanut mitään mukaani koska aikeeni olisi muuten huomattu. Ne pirut epäilevät kaikkea, lukevat minua, ahdistavat niin pitkälle että jos en olisi lähtenyt vaan olisin jäänyt miettimään niin se olisi tajuttu. Jo ennen kuin poistun pihamaalta, tekisi mieli huutaa, niin kovaa adrenaliini virtaa minussa. Tekisi mieli juosta, mutta sitäkään en tee, koska muuten ne yrittäisivät soittaa perääni ja ihmetellä että enkö osaa enää edes kävellä kuten "normaalit ihmiset". Puhelimen jätin sinne, äänettömälle.. Harmittaa koska en voi nyt soittaa kellekään tai minnekään, en vain voinut ottaa sitä mukaani koska minut olisi puhuttu taas takaisin Helvetinkoloon. Kaava menee niin että ensin ollaan hämmentyneitä, sitten komennetaan, sitten uhkaillaan, alennetaan raskaalla kädellä ja lopulta yritetään vedota sääliin. Jos ensimmäinen kierros ei toimi niin sitä jatketaan alusta uudestaan. Komennot ja uhkailut muuttuvat muotoon "Voin minä sinut tappaa vaikka et uskokaan". Alentaminen ja sääli ovat ne vetoavimmat, "Yritä vaan, ei sinusta ole kuitenkaan mihinkään." ja "Tule takaisin, isälläsi on rintakipuja, tapat vielä hänet tällä touhullasi".

Ulkopuolinen saattaisi luulla että minä olin hirveä ja haastava kakara. Totuus oli toinen, olin kiltti ja tiedonhaluinen, pidin nauramisesta ja mielikuvitus oli minun voimavarani. Tosin iän lisääntyessä ja ymmärtäessäni ettei kukaan tulisi koskaan pelastamaan minua Helvetinkolosta minusta muodostui lopulta oikeastikin vaikea. Se miten lopetin avun anomisen, se miten kannoin huonoa kohteluani sisälläni ja oletin oikeasti olevani huono ihminen. Huono ja ruma. Aloin uskomaan ettei minua voisi kukaan muu rakastaa kuin he jotka ovat samaa verta. Kaikki tämä alkoi lopulta vyörymään ulos inhona, välinpitämättömyytenä ja jopa vihana muita ihmisiä kohtaan. Olen aina samaan aikaan peloissani, raivoissani, mutta surun kiellän. Ei olisi mitään järkeä olla surullinen, se ei muuttaisi mitään. Häpesin itseäni jos joskus yöllä lukiessani läksyjä repesin säälittävään, heikkoon itkuun kun tajusin etten koskaan voisi olla mitään. Inhosin kauniita naisia joita näkyy mainoksissa koska minä olin syntynyt rumaksi, se tuntui väärältä.

Kävelen ulkona jo toista tuntia. En tiedä minne menisin, minulla ei ole montaa ystävää, ja Perkeleet tietävät kaikki. Halvat, jo rikkinäiset kengät alkavat päästää märkää sisään lumessa. En halua mennä takaisin, en enää ikinä. En tiedä mitä tekisin, rahaa on viisi euroa, jotka nekin otin salaa jostain laatikon perukoilta jonne ne oli unohdettu.

Huomasin kerrostalon jonka rappukäytävissä ei ollut ovikoodia tai summeria, nykyään niitä oli jo melkein kaikkialla. Huokaisen melkein äänettömästi, toivon että ovi aukeaisi ja nykäisen kahvasta. Ovi aukeaa! Häpeä pyyhkäisee ylitseni kun istun alimmalle portaalle ja avaan kenkiäni että saisin ne laitettua patterin päälle hetkeksi. Olen melko varma että kohta joku talon asukas tulee kyselemään tai häätämään minut pois. Kengät eivät varmasti ehdi kuivua ollenkaan, lämpimät kengät, vaikka märätkin, houkuttelevat kuitenkin. Nojaan kaiteeseen ja tekee mieli pillahtaa itkuun. En halua itkeä, haluan löytää ratkaisun. Viralliselta taholta en voi lähteä hakemaan apua, en tiedä minne pitäisi mennä ja tiedän että Perkeleet puhuisivat taas itsensä irti jutusta ja saisivat minut taas luokseen. Sama jatkuisi. En halua sitä.

Ulkona alkaa satamaan lunta, hetken päästä pyry on jo sakeaa. Epätoivo valtaa minua hetki hetkeltä enemmän. Minne minä menen. Ei ole ensimmäisenä toivelistallani nukkua yötä rappukäytävässä ja saada poliiseja haastattelemaan minua jos minun tajutaan olevan vielä täällä. En varmasti herätä paljonkaan luottamusta kanssaihmisissä, rasvaiset ja märät hiukset olen vetänyt tiukalle poninhännälle, vaatteeni ovat köyhät, housuni ovat tahraiset ja kasvoillani on epämääräisiä läikkiä meikkiä.

Tänään aikaisemmin lainasin salaa ystävältäni meikkejä ja kokeilin hänen opastuksellaan kaunistaa kasvojani. Kun tulin kotiin, sain räkäisen naurunpuuskan vastaani ja kommentin siitä että turhaan yritän kaunistaa itseäni, ei naamaani voi meikilläkään pelastaa. Hetkeä aiemmin ollut satumainen tunne, se miten kasvoni muuttuivat meikkauksesta lässähti kokonaan. Olisi minun pitänyt tietää, olisi pitänyt osata odottaa tätä. Silti vielä toivoin että kerrankin, edes kerran saisin jotain kannustavaa tai positiivista palautetta. Aloin itkemään ja sain osakseni vielä pilkan lisäksi suuttumusta, miten huono olinkaan käsittelemään palautetta. Ja tyhmä olin kun en tajunnut vitsiä. Sitähän minä olin, pelkkä vitsi.

Näen lasioven läpi kun joku tulee ovelle. Sisälläni tuntuu hulmahdus. Yritän keksiä selitystä siitä miksi istun tässä. Tulija näyttää siltä että on hänkin nähnyt elämää saralta jolta sitä ei kenenkään toivoisi näkevän. Laihat ja arpiset kasvot, vanhat kuluneet vaatteet ja likaiset hiukset. Mies mulkaisee minua ohimennessään suurilla silmillään. Ehdin ajatella että edes laitapuolen kulkija ei välitä ja totean mielessäni että viimeiseksi varmaan juuri sellainen. Enkä ole varma onko se hyvä vai huono asia. Painan pääni kämmenieni varaan, kun takaani kuuluu puhetta, säikähdän yllättävästä äänestä.
"Mitä sä siinä istut?"
"No, kunhan istun. Ei ollut nyt oikeen muutakaan paikkaa tähän hätään"
"Aha."
Ja mies jatkaa matkaansa.
Kohta kuuluu naisen huhuilua jostain ylempää.
"Tyttö hei, tyttö?"
"Joo?"
"Tuus tänne nii keitetään sulle kahvit"
Nielaisen ja sydän alkaa hakkaamaan.
"Okei. Se käy"

Kävelen rappuja ylöspäin, viidennessä kerroksessa on ovi raollaan. Ihmettelen miksi kukaan kävelee niin montaa kerroksen väliä kun talossa on hissitkin. Koputan oveen ja käteni tärisevät.
"Haloo?", sanon ja tunnen itseni todella typeräksi.
"Tule sisään vaan"
Avaan oven. Haistan eläinten hajun ja luokseni juokseekin sekarotuinen koira jonka häntä heiluu ja pyörii joka suuntaan kun se on niin innoissaan vieraasta. Silitän koiraa ja tunnen sen turkin olevan rasvainen ja kostea. Asunnossa poltetaan ilmeisimmin myös tupakkaa sisällä koska seinät ovat kellertyneet. Astun kokonaan sisään ja tunnen myös tupakan tunkkaisen hajun. Koira haukkuu ja säikähdän.
"Hiljaa Mosse!! Se näköjään tykkää susta", sanoo nainen joka tulee ilmeisesti keittiöstä.
Naisella on ikää ehkä kolmesta neljäänkymmeneen, hän näyttää siltä kuin olisi elänyt rankkaa elämää, mutta on selvä. Mikä on minulle helpotus. Naisesta näkee että hän on joskus ollut todella kaunis, kasvonpiirteet huonontuneen iho alla ovat sievät ja tukka on paksu ja pitkä. Kynnet ovat pitkät ja punaisiksi lakatut ja vartalo on kaunis, jopa kuluneiden farkkujen ja t-paidan kanssa. Kaikinpuolin nainen herättää luottamukseni.
"Vie takki tonne vessaan kuivumaan ettei koko eteinen kastu", nainen sanoo ja kulkee asunnossa siellä sun täällä.
Minä huomaan seisovani edelleen hiljaa nyökytellen eteisessä. Kenkiä minulla ei ole jalassa vaan kannoin ne kädessäni ylös. Menen vessaan joka on ennemminkin kylpyhuone, riisun ulkovaatteet ja laitan kuivumaan seinästä seinään viritetylle pyykkinarulle.Kylpyhuone, kuten muukin asunto on siisti vaikkei kovin puhdas. Märän koiran- sekä tupakanhaju omalta osaltaan myös syventää likaisuuden vaikutelmaa.

...